oon jo yli viikon kävellyt keppejen kanssa, ajatellen että kyllä se tästä. Jotenkin pelkäsin ihan kauheasti miten mun käy, ja tässähän sitä vielä ollaan :D elossa kylläkin,mutta oon huomannu miten paljon ihminen voi kaivata vapaata liikkumista. Tuntuu kuin olisi häkissä, josta ei pääse ulos. Koko ajan jotenkin rajoittunut ja se on vaikeaa minulle. Vaikeaa olla paikallaan ja elää varovaisesti. Samalla oppii huomaamaan asioita eri tavalla, kun kävelee hitaasti tai kun pysähtyy. Huomaa mitä ajattelee ja niiden omien ajatusten kanssa on opittava elämään. Huomaa ehkä selvemmin, ketkä on oikeasti ystäviä ja mitenkä ihmiset onkaan auttavaisia ja mukavia. Kuinka ihmisten läsnäolo tuo hyvänmielen. 

Mutta toinen puoli on ahdistunut, kun ei voi kävellä.. Se käveleminen vie aikaa niin kauan ja on niin rankkaa. Ovet eivät aukene, portaat tuntuvat pelottavilta. Kaikki se mikä on normaalisti ollut itsestään selvyys, tuntuu nyt niin kaukaiselta. Kuin siitä olisi vuosi kun viimeksi juoksi omilla jaloillaan. Vaikka se onkin vain viikon takanapäin.. 

Etsin muita juttuja elämääni, en voi sille mitään että jalkani on korjattava. Siitä tulee vielä ehjä ja hyvä jonain päivänä.. Nyt vaaan vaatii kärsivällisyyttä minulta ja läheisiltäni, että mä jaksan tämän. Etten vaivu synkkyyteen kun se ei auta mitään. 

Ja tavallaan huomaaä että on sitä muutakin elämää ku liikunta, ihmisistä välittäminen ja rakastaminen... :)) ja musiikki, auringonotto , ennen kaikkea läsnäolo.. ettei ole aina niin kiire paikasta toiseen. Huomaa kysyä, mitä sinulle kuuluu yms.